Yrjö Ruonakankaan tervetuliaispuhe

 

Yrjö Turpeisen 25-vuotis historiikki (1962 - 1987)

Saarikosken Jahtimiehet ry:n perustamisesta tulee nyt v. 1987 kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta. Samoihin aikoihin on sattunut myös toinen erämiehille merkittävä tapahtuma, kun Metsästäjäin Keskusjärjestö perustettiin.  Näillä kahdella oli paljon yhteisiä tavoitteita.

Keskusjärjestössä ymmärrettiin, että sen tekemä neuvonta- ja valistustyö metsästys- ja riistanhoito-olojen parantamiseksi onnistuu parhaiten silloin, kun maahan saadaan mahdollisimman kattava metsästysseurojen verkko.

Toisaalta seurojen perustaminen ja toiminta helpottui, kun ne saivat Keskusjärjestöltään sopivaa materiaaliapua ja neuvoja varsinkin perustamiseen liittyvissä pulissa.

Keskusjärjestö kannusti, organisaationsa riistanhoitopiirien ja yhdistysten kautta, erämiehiä seurojen perustamiseen. Täälläkin Oulun piirissä tuli riistapäällikkö Mikkolalta hyvin auliisti viestejä niihin suuntiin, missä hänen tietojensa mukaan ei toimivaa seuraa vielä ollut. Näin lienevät liikkuneet viestit silloinkin, kun Iin seudun riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja kehotteli Yli-Iin miehiä harkitsemaan metsästysseuran perustamista.

Metsästysolot olivat täällä olleet miespolvesta toiseen niin hyvät ja väljät, ettei varmaan monen mieleen ollut juolahtanut, että sillä alalla olisi mitään yhdistymisen tarvetta. Metsästysseuroja oli siihen aikaan maaseudulla hyvin vähän. Joillakin kaupunkien herroilla niitä oli kuultu olevan, mutta niillähän oli muitakin sellaisia vouhotus touhuja, joista käytännön mies ei paljon perustanut.

Metsästys oli melko vapaata. Alueet olivat väljät ja riistaa runsaasti, aivan valita asti. Virallisia lupapapereita tarvittiin vain hirven pyynnissä, eikä senkään luvan hakemiseen riittänyt toisinaan aikaa. Hirvi oli niin tavoiteltu saali, että kun vain nähtiin jossakin sen jälki, niin perään lähdettiin heti oma-aloitteisesti myönnetyn ainaisluvan turvin.

Metsälinnut olivat toiseksi arvostetuin riistanlaji, mutta jäniksille eivät vanhat metsämiehet antaneet paljon painoarvoa. Pohjoisen mies meni metsäänkin saamaan eikä harrastamaan ja jos jonkun kuultiin laukkovan siellä päiväkaudet koiranhutale mukanaan pidettiin sitä aivan höpö hommana.

Ei jäniksiä pyydystäessä koiraa tarvita, arveltiin, eikä välttämättä edes haulikkoa. Mertalan Urho vakuutti, että kun vain varaa sopivan kokoisen kivenmurikan, niin sillä niitä ruojii kopsii kokoon sivutöinään säkillisen päivässä.

Hirvijahti oli eri asia, sinne lähdettäessä varustauduttiin hätäilemättä ja perusteellisesti. Ainaisluvan haltijallakin oli mukanaan kaikki teurastuksessa tarvittavat välineet veriastiasta alkaen.

Näin oli tilanne vapaasti kuvattuna vanhaan hyvään aikaan, mutta sotien jälkeen se alkoi vuosi vuodelta muuttua. Metsästäjien määrä lisääntyi ja Yli-iinkin mailla alkoi liikkua yhä useammin tuntemattomia erämiehiä tilapäisen luvan turvin ja luvattakin. Paikkakunnan miehet seurasivat tilanteen kehittymistä huolestuneena. Jos kehitys saisi näin jatkua, heille jäisi metsästysporukoissa vain sivustakatsojan osa ja oppaan virka.

Näin ollen toiminnanohjaaja Kaiston vihjeet osuivat myönteiseen ilmapiiriin ja paikkakunnankin miehet katsoivat järjestäytymisen tarpeelliseksi. Eero Kortti teki lopullisen aloitteen ja kutsui koolle yleisen kokouksen keskustelemaan metsästysseuran perustamisesta.

Lieneekö asia ollut liian uusi vai eikö tieto kokouksessa lie mennyt perille, mutta 21.3.1962 Kortin talossa pidetyssä kokouksessa oli vähän väkeä. Talon oman väen, Johan-isännän ja poikien Eeron, Eskon, Kallen ja Jaakon lisäksi siellä oli vieraita vain Heikki Ylisiurua, Otto Viitala ja Kalle Paaso. Riistanhoitoyhdistystä edustivat tavallaan kuin viranpuolesta puheenjohtaja Heimo Pahkala ja toiminnanohjaaja Olli Kaisto.

Määrän ei silti annettu vaikuttaa, vaan Pahkalan toimiessa kokouksen puheenjohtajana ja Kaiston sihteerinä, päätettiin perustaa Saarikosken Jahtimiehet – niminen metsästysseura. Nimi saatiin vierellä virtaavan Siuruanjoen Saarikosken mukaan.

Säännöiksi hyväksyttiin Metsästäjäin Keskusjärjestön mallisäännöt pienin täydennyksin ja ne olivatkin voimassa vuoteen 1975 saakka, jolloin niitä taas täydennettiin olosuhteita vastaaviksi.

Perustamisasiakirjan allekirjoittivat Heikki Ylisiurua, Otto Viitala ja Eero Kortti ja seura hyväksyttiin yhdysrekisteriin 27.6.1962. Perustajien vakuutuksen mukaan seura on Yli-Iin monista metsästysseuroista vanhin.

Toiminta lähti heti ripeästi käyntiin. Viisi miehiseen johtokuntaan tulivat edellä mainitun kolmen lisäksi Olavi Jakku ja Kalle Paaso. Johtokunta järjestäytyi ja valitsi ensimmäiseksi puheenjohtajakseen Heikki Ylisiuruan, varapuheenjohtajakseen Otto Viitalan ja sihteeri/rahastonhoitajakseen Eero Kortin.

Heikki Ylisiurua toimi tässä tehtävässä vuoteen 1966 saakka ja hänen jälkeensä ovat puheenjohtajan nuijaa heiluttaneet

• Eero Pahkala 1967 – 1968
• Aarno Lalli 1969 – 1971
• Antti Kuurola 1972
• Jorma Kaisto 1973
• Tapio Mäkelä 1974 – 1980 ja
• Yrjö Ruonakangas 1981 alkaen, edelleen.

Seuran sihteerit ovat olleet sitkeitä miehiä. Eero Kortti hoiti tätä tehtävää ensimmäiset kaksitoista vuotta. Matti Alakärppä otti häneltä tehtävän vastaan v. 1975 ja teki vuotta vaille yhtä pitkän urakan. Seuran historian kolmas sihteeri, Timo Heinikoski, aloitti v. 1986 ja on tässä tehtävässä edelleen.

Sihteerille kuuluivat aluksi myöskin rahastonhoitajan tehtävät. Vasta v. 1982 vastuuta jaettiin ja ensimmäiseksi rahastonhoitajaksi valittiin Jouni Alakärppä.

Vaikka perustavassa kokouksessa olikin vähän erämiehiä paikalla, niin seura sai alusta alkaen myönteisen vastaanoton. Vuoden 1962 niukkasanainen toimintakertomus toteaa, että seuralla on metsästyksen vuokraussopimus 68 maanomistajan kanssa, vuokratun pinta-alan ollessa yhteensä noin 5 000 hehtaaria. Maanomistajien kerrotaan yleensä suhtautuneen asiaan myönteisesti, vain muutamat isännät jäivät epäilevinä pois yhteistyöstä.

Jäseniä todetaan v. 1962 lopussa olevan seurassa 52.

Suuri metsästysalue ja hyvät suhteet maanomistajiin takasivat sen, että uuden seuran toiminta lähti liikkeelle varmalta pohjalta. Hyviä suhteita maanomistajiin ja jäsenperheisiin pyrittiin vaalimaan hyvin jatkossakin, siitä kertoo mm. päätökset hirvipeijaisten järjestelyistä. Huonojenkin hirvivuosien ajoilta löytyy pöytäkirjoista merkinnät: ensimmäinen hirvi varataan peijaisiin tai puolet saaliista käytetään peijaisissa.

Maanomistajien toivomuksia on myös otettu huomioon hyvinkin pitkälle meneviin yksityiskohtiin saakka vuokraussopimusta tehtäessä.  Joku isäntä on vaatinut ettei saa metsästää kahtasataa metriä lähempänä asuinrakennuksia, toisella vastaava raja on viidensadan metrin päässä. Tällaisten ehtojen valvonta ja tiedottaminen niistä on hyvin vaikeaa, mutta joka vuosi muistutetaan metsästyskurin merkityksestä ja kehotetaan välttämään turhaa paukuttelua varsinkin asumusten lähettyvillä.

Jokainen erämies on oman harrastuksensa mannekiini. Hyvän kuvan luomiseksi saa tehdä töitä koko porukan voimin, mutta yhdenkin jäsenen töppäys yleistetään helposti metsästyksen vastustajien piirissä kaikkia erämiehiä koskevaksi. Siksi seuran kokouksissa on koko sen toiminnan ajan tähdennetty sääntöjen noudattamisen tärkeyttä ja velvoitettu jokainen jäsen suorittamaan metsästyksen valvontaa.

Perinteiseen tapaan pysyivät hirvet tärkeimpänä metsästyksen kohteena myös seuran perustamisen jälkeen. Sen huomaa kokouksia kohtaan tunnetusta mielenkiinnosta. Hirvikokouksissa, joissa pohdittiin alkavan jahtikauden järjestelyjä, oli aina enemmän osanottajia kuin yleisissä vuosi- ja kesäkokouksissa.

Hirvikokeet ammuttiin aluksi Huiskan ampumaradalla ja myöhemmin seuran omalla koepaikalla Siuruanjoen varressa. Viimeksi mainittu paikka oli käytössä siihen saakka, kunnes säännöt määräsivät käyttöön otettavaksi liikkuvat kuviot. Virallisten kokeiden lisäksi kehotetaan hirvimiehiä v. 1967 pöytäkirjan mukaan käymään ainakin yhden kerran harjoittelemassa ampumaradalla ennen jahdin alkua.

Ampumataidossa oli ilmeisesti todettu olevan parantamisen varaa.

Kaatoluvat haettiin aluksi yhdessä Tannilan miesten kanssa ja pyytäminen tapahtui useammassa neljästä viiden miehen porukassa. Välillä metsästettiin kahdella ryhmällä, kunnes katsottiin parhaaksi keskittyä nykyiseen yhden porukan järjestelmään. 70-luvun lopulla käyttöön tulleet hirvilavat ovat osoittautuneet hyviksi. Ne paransivat metsästystulosta ja lisäsivät turvallisuutta. Hirviporukkaan pääsivät halutessaan mukaan kaikki ampumakokeen hyväksyttävästi suorittaneet seuran jäsenet.

Hirvikannan runsaus on vaihdellut vuosien aikana. Seuran aloittaessa toimintansa v. 1962 se oli tyydyttävä, saatiin seitsemän kaatolupaa. V. 1963 lupien määrä oli kymmenen, mutta kolme niistä annettiin Tannilan miehille. Tämä olikin muuten viimeinen vuosi, jolloin lupia haettiin yhdessä Tannilan kanssa. Tämän vuoden jälkeen pöytäkirjat eivät pitkään aikaan mainitse mitään lupien määrästä. Hirviä kyllä pyydettiin ja varmaan saatiinkin, koskapa mm. Ahvenniemen peijaisissa v. 1966 kestitettiin noin sataa vierasta.

70-luvun loppua kohden tultaessa hirvikanta väheni jyrkästi koko Oulun läänin alueella ja vuosikymmenten vaihteessa hirvi rauhoitettiin kahdeksi vuodeksi.

Sen jälkeen kanta on runsastunut jatkuvasti ja viime aikoina hirvimiehet ovat saaneet elää suorastaan lihavia vuosia. Vuonna 1983 lupia on saatu 24,1984 / 45, 1985 oli huippuvuosi lupien määrän ollessa 55 ja vuonna 1986 määrä oli 45. Huomattava on, että kaikkina näinä vuosina kaatoprosentti on ollut 100.

Metsälintujen määrä seuran toiminta-alueella on koko kahdenkymmenenviiden vuoden ajan ollut joko vain välttävä tai aivan heikko. Lintujen metsästystä on rajoitettu suosituksin, jotta kanta saataisiin säilymään.

Jänisten osalta tilanne on ollut päinvastainen. Niidenkin osalta runsaus on vaihdellut suurissa rajoissa, muta heikoimmillaankin se on ollut parempi kuin lintujen. Pyynnin rajoittumiseen on ollut aihetta vain harvoin. Vuonna 1983 johtokunta jopa kehottaa tehostamaan jänisten metsästystä niiden runsauden vuoksi.

Riistanhoitotyöstä kertovat seuraavat pöytäkirjamerkinnät:

• suoritettu hirvilaskenta v. 1966
• minkeistä ja jonkin aikaa myöskin näädistä on maksettu tapporahaa
• vuonna 1967 on julistettu koko jäsenistön voimalla oikein ”iso viha” kettuja vastaan ja tähän liittyen on vuoden 1968 Helluntain väliyönä lähdetty sakilla ketunpesiä etsimään.

Siitä, minkälaisiin tuloksiin näillä toimilla päästiin, eivät pöytäkirjat kerro, mutta ilmeisesti kettu ovelana eläimenä selvisi niistä hyvin, koskapa jo seuraavan vuoden kokouksessa päätetään niiden metsästyksen tehostamisesta.

Vuonna 1973 on suoritettu riistamarssi Rytiseläntien varteen,

• asetettu telkänpönttöjä Rytilammelle ja Vähäjärvelle
• rakennettu ruokinta-automaatteja.

Merkittävin tapahtuma riistanhoidon kannalta oli rauhoitusalueen perustaminen v. 1974. Rauhoitetuiksi rajattiin ne seuran metsästysalueet, jotka jäivät Ii- ja Siuruanjokien sekä Pahkakosken ja Tannilan teiden väliin.

80- luvalla otettiin käyttöön hyvä tapa levittää hirvimaille nuolukiviä.

1. 1966 on kokouksessa ollut esillä suunnitelma oman palvisaunan rakentamisesta, mutta se ei näytä kehittyneen pitemmälle. Ilmeisesti yhtenä syynä sen raukenemiseen on ollut se, että niinä vuosina hirvien kaatomäärät pienenivät ja palvattavaa ei näin ollen ollut.

Aivan ensimmäisistä toiminnan vuosista alkaen on seuran aktiivijäsenten toiveena ollut oman metsästysmajan rakentaminen. Ensimmäisen kerran tästä aiheesta keskusteltiin 23.3.1969 pidetyssä vuosikokouksessa. Johtokunta sai tehtäväkseen tiedustella seuran alueelta sopivaa majan paikkaa ja vertailla rakentamisen suhteen eri vaihtoehtoja.

Asiaa olikin pohdittu varsin tiiviisti seuraavan vuoden aikana, sillä kun se tuli uudelleen esille 30.3.1970 tiedettiin, että Maanviljelysinsinööripiirillä on Leuanjoella myytävän työmaaparakkeja.

Johtokunta valtuutettiin ostamaan huutokaupasta tarkoitukseen sopiva rakennus. Huutokaupassa käytiinkin, mutta tuosta käynnistä kertova teksti toteaa lyhyesti: hinnat nousivat niin ylös, että rahat eivät riittäneet.

Näistä merkinnöitä saa sen virheellisen käsityksen, että Saarikosken Jahtimiehiltä olisivat loppuneet rahat. Näin ei ole asianlaita. Ei heiltä ole rahat loppuneet koskaan. Ei ennen tuota päivää, eikä sen jälkeenkään.

Oikein tulkittuna tuo merkintä kuuluu näin: mukana olevat rahat eivät riittäneet, kun isompi posa unohtui toisten housujen taskuun.

Tämän jälkeen metsästysmaja-asia sai muhia rauhassa kaksitoista vuotta. Kahvi- ja tupakkapuheissa sitä aina sivuttiin, mutta virallisesti se tuli esille vasta 28.11.1982, jolloin johtokunta piti kokouksen ainoana asianaan majan rakentamiseen liittyvät kysymykset.

Nyt asia lähti etenemään ripeää vauhtia, sillä jo kahden viikon kuluttua, 12.12.1982, pidettiin ylimääräinen yleinen kokous, jolle johtokunta esitteli suunnitelmaa. Lehti-ilmoittelusta huolimatta sanoma kokouksesta ei ollut mennyt perille, sillä kokouksessa oli läsnä vain kahdeksan jäsentä. Kokous saikin lähinnä informaation luonteen, sillä osanottajien vähyyden vuoksi lopullisten päätösten tekeminen siirrettiin vuosikokoukselle.

Ennen sitä päätettiin kuitenkin vielä

• tarkastaa suunniteltu rakennuspaikka
• selvittää rakennuspiirustusten tekijä sekä
• laatia alustava kustannusarvio sekä hirsi- että lautarakenteisille vaihtoehdoille.

Lopullisesti suunnitelma lähti toteutumaan 13.2.1983, jolloin vuosikokous päätti metsästysmajan ja hirven ruhojen käsittelyvaraston rakentamisesta ja valitsi suunnitelmaa toteuttamaan toimikunnan, johon tulivat Eero Kortti, Yrjö Ruonakangas, Pekka Tolonen ja Esko Viitala.

22.4.1983 oli päästy jo niin pitkälle, että johto- ja majanrakennustoimikunta voi yhteisessä kokouksessaan hyväksyä Urpo Haapaniemen ja Kalle Kortin laatimat rakennuspiirustukset. Piirustusten laatijoille päätettiin esittää vain muutamia lisätoivomuksia, joilla majan käyttö saataisiin monipuolisemmaksi.

Samassa kokouksessa todettiin myöskin, että rakennuspaikka on kunnossa, kun Johan Kortilta on saatu vuokrattua 2000 m² tontti kolmeksikymmeneksi vuodeksi Siuruanjoen rannalta Leuanniemestä.

Aloitettu rakennusurakka, joka jo tähän mennessä on kestänyt neljä vuotta, oli seuralle varsin mittava. Siitä, miten hyvin tästä rakennusurakasta on selvitty, pääsemme perille, kun katselemme tätä rakennusta, jolle maja-nimitys on liian vaatimaton.

Rakennustöiden läpiviemiseksi on toimikunta joutunut miettimään ja toteuttamaan monia keinoja. Ensimmäinen keräys tuotti

• tukkeja 122 kpl
• lankkua 300 jm
• nauloja 40 kg ja
• rahaa 2575 mk

Edelleen rahoituksen hoitamiseksi jäsenmaksuihin otettiin mukaan rakennuslisä ja hirvimiehet luovuttivat osan pyytämistään ruhoista kaupattavaksi rakennusrahaston hyväksi. Osuuspankista neuvoteltiin kaiken varalta valmiiksi lainaa, jos kävisi niin, että isommastakin posasta alkaisi nyt pohja paistaa. Näin ei nytkään käynyt.

Rakentamiseen on käytetty tähän mennessä rahaa 82 900 mk.

Tämän lisäksi on tehty mittavasti talkootöitä. V. 1983–1984 kertyi käyntikertoja n. 350, v. 1985 n. 400 ja v. 1986 samoin n. 400. Jos käyntikerran kestoksi otetaan tuo sovittu neljä tuntia, on talkootöitä tehty edellä mainittuna aikana yhteensä 4 600 tuntia.

Hyvin toimiva metsästysseura ei ole vain metsästystä harrastava seura. Toimintaansa monipuolistaen se luo uusia virikkeitä ja niin mielenkiintoista puuhaa riittää jäsenille ja heidän perheilleen ympäri vuoden. Samalla se tekee siinä ohessa riistanhoitotyötä, sillä uusien harrastusten myötä paine riistaa kohtaan vähenee.

Saarikosken Jahtimiehillä on yhtenä harrastusmuotona ollut ampumaurheilu. Virallisten koeammuntojen lisäksi on jo vuonna 1967 ”kilpailtu ampumataidossa”. Siitä, millä aseilla kilpailu on käyty, ei pöytäkirja kerro.

Vuonna 1975 tehtiin esitys viiden seuran yhteisen ampumaradan rakentamisesta Pahkakoskelle. Pitkälle käydyt neuvottelut päättyivät siihen, kun pahkakoskelaiset saivat Pohjolan Voimasta niin hyvän tukijan, että pystyivät toteuttamaan suunnitelman yksin.

Ampuma- ja hirvenhiihtokilpailuja on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1977 alkaen. Aluksi kilpailut olivat jäsentenvälisiä, mutta vuosina 1984 ja 1987 on seura ollut riistanhoitoyhdistyksen kilpailujen isäntänä. 60-luvulla on varsinkin Pahkakoskella ollut innokkaita ajokoiramiehiä, jotka harrastivat koetoimintaa hyvällä menestyksellä. Muutamina vuosina on ajokokeiden koemaastoja ollut Saarikosken Jahtimiestenkin alueella, mutta harrastus ei silti ole päässyt leviämään sen pitemmälle. Vuoden 1966 kesäkokouksen pöytäkirjassa on jopa merkintä: ”päätettiin, ettei koirakilpailuja pidetä seuran alueella tämä vuonna”. Harrastus sai sitten hautua hiljaisuudessa puoliväliin toistakymmentä vuotta, kunnes Yrjö Ruonakangas alkoi puhaltaa siihen uutta henkeä. Puheenjohtaja on näyttänyt hyvää esimerkkiä, sillä hänen omistamansa Suomen Ajokoirauros Anssi on nyt yhtä sulanmaan ykköstä vaille kaksoisvalio. Toivotaan, että seuraava sula tuo mukanaan tuon puuttuvan palkinnon.

Näin voimmekin lopuksi todeta, että tähänastisen toimintansa tuloksena Saarikosken Jahtimiehet ry on luonut itselleen sellaisen pohjan, jolta on hyvä jatkaa.

                                                                                                                    Oulussa 30. päivänä huhtikuuta 1987                                                                                                                                  Yrjö Turpeinen